I. Terra Incognita: Civilis
Kevät, 1909
Kuningatar Viktorian kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta. Tämän poika Edvard VII istuu Britannian valtaistuimella, pitäen näennäisesti käsissään laajan imperiumin ohjaksia, mutta maailma ei ole entisensä. Merten takana siirtomaat liikahtelevat levottomasti valjaissaan. Euroopan näyttämöllä kuiskitaan lähestyvästä sodasta ja vaihdetaan kulisseissa apua lupaavia kädenpuristuksia. Jopa kotimaassa kuohuu: suurlakot ja hallituskiistat tunkeutuvat väistämättä tavallisten kadunihmisten tietoisuuteen. Se mikä kerran oli varmaa, on nyt vaakalaudalla.
Menetettyä yhtenäisyyttä tavoitellessaan on ihmisillä tapana kääntää katseensa sellaisiin yksilöihin, joiden teoissa kansakunnan hyveet kiteytyvät. Britannian tarina on tarina lukemattomista sankariteoista - löytöretkistä ja valloituksista - mutta nyt näiden entisajan argonauttien aika alkaa olla ohi. Sitä mukaan kun karttojen tyhjät alueet on piirretty täyteen, on maailma kutistunut. Vielä löytyy kuitenkin kaksi paikkaa, joiden herruutta ei ole saatu ryöstettyä luontoäidiltä ihmisen nimiin: Maan arktiset navat, pohjoinen ja etelä. Sadan vuoden ajan ovat brittiläiset alukset suunnanneet noille jäisille korpiseuduille, etsien kaupankäyntiä laajentavia meriteitä ja uusia aluevaltauksia, rikkauksia ja mainetta. Näistä retkistä kertovien tarinoiden äärellä on yleisön uteliaisuus ehtymätön. Ne jotka ovat palanneet, ovat palanneet sankareina. Ne jotka eivät ovat puolestaan painuneet muistiin rakastettuina marttyyreinä, näiden ikijään jähmettämät luut pysyvämpänä merkkinä englantilaisesta herruudesta kuin yksikään pystytetty lippu. Lehdet ja haamukirjoitetut muistelmat kertovat luonnonvoimien uhmaamisesta, miehistön jakamasta toveruudesta ja isänmaahengestä, jota kylmän tai nälän ei koskaan onnistu murtaa.
Ne jotka ovat käyneet noilla seuduilla itse - ne joiden elämää nuo matkat ovat henkilökohtaisesti koskettaneet - tietävät paremmin.
Kuningatar Viktorian kuolemasta on kulunut kahdeksan vuotta. Tämän poika Edvard VII istuu Britannian valtaistuimella, pitäen näennäisesti käsissään laajan imperiumin ohjaksia, mutta maailma ei ole entisensä. Merten takana siirtomaat liikahtelevat levottomasti valjaissaan. Euroopan näyttämöllä kuiskitaan lähestyvästä sodasta ja vaihdetaan kulisseissa apua lupaavia kädenpuristuksia. Jopa kotimaassa kuohuu: suurlakot ja hallituskiistat tunkeutuvat väistämättä tavallisten kadunihmisten tietoisuuteen. Se mikä kerran oli varmaa, on nyt vaakalaudalla.
Menetettyä yhtenäisyyttä tavoitellessaan on ihmisillä tapana kääntää katseensa sellaisiin yksilöihin, joiden teoissa kansakunnan hyveet kiteytyvät. Britannian tarina on tarina lukemattomista sankariteoista - löytöretkistä ja valloituksista - mutta nyt näiden entisajan argonauttien aika alkaa olla ohi. Sitä mukaan kun karttojen tyhjät alueet on piirretty täyteen, on maailma kutistunut. Vielä löytyy kuitenkin kaksi paikkaa, joiden herruutta ei ole saatu ryöstettyä luontoäidiltä ihmisen nimiin: Maan arktiset navat, pohjoinen ja etelä. Sadan vuoden ajan ovat brittiläiset alukset suunnanneet noille jäisille korpiseuduille, etsien kaupankäyntiä laajentavia meriteitä ja uusia aluevaltauksia, rikkauksia ja mainetta. Näistä retkistä kertovien tarinoiden äärellä on yleisön uteliaisuus ehtymätön. Ne jotka ovat palanneet, ovat palanneet sankareina. Ne jotka eivät ovat puolestaan painuneet muistiin rakastettuina marttyyreinä, näiden ikijään jähmettämät luut pysyvämpänä merkkinä englantilaisesta herruudesta kuin yksikään pystytetty lippu. Lehdet ja haamukirjoitetut muistelmat kertovat luonnonvoimien uhmaamisesta, miehistön jakamasta toveruudesta ja isänmaahengestä, jota kylmän tai nälän ei koskaan onnistu murtaa.
Ne jotka ovat käyneet noilla seuduilla itse - ne joiden elämää nuo matkat ovat henkilökohtaisesti koskettaneet - tietävät paremmin.
Kesällä 1906 James “Jamie” Farlow Jr:n johtama kaksikymmenhenkinen retkikunta lähti hurraahuutojen saattelemana Britanniasta, lopullisena päämääränään Antarktis eli Etelämanner. Aluksena toimi vastakastettu Caelus, joka oli ahtojäiden kestämiseen suunniteltu venerakentamisen taidonnäyte. Rantautumisen ja leirinpysytyksen jälkeen ryhmän tehtävä oli suunnata kohti Etelämantereen maantieteellistä napaa ja sinne päästyään valloittaa se Britannian nimiin. Retkikunnan oli tarkoitus palata sivistyksen loppuvuodesta 1907 tai viimeistään alkuvuonna 1908.
Näin ei koskaan käynyt.
Mikäli Jamie Farlow miehineen on menehtynyt, se merkitsee jo toista samaan perheeseen kohdistunutta tragediaa lyhyen ajan sisään. Vain joitakin vuosia aiemmin Farlown (ja tämän kaksoissisaren Junen) isä, legendaarinen tutkimusmatkailija James Farlown Sr katosi lumimyrskyssä kesken Etelämantereelle suoritetun tutkimusretken. Valtaosan muusta retkikunnasta onnistui tällöin niukasti pelastautua samalta kohtalolta.
Ikään kuin kahdessa turmiolliseksi osoittautuneessa yrityksessä ei olisi jo tarpeeksi, on joukko varakkaita kansalaisia halukas varustamaan kolmannen laivan. Näennäisesti retkikunnan tehtävänä on mennä ottamaan selvää Caeluksen ja sen miehistön kohtalosta, ja avustaa näitä pelastautumisessa jos suinkin mahdollista. Retkikunnan johtajan viittaa on soviteltu seikkailijana kunnostautuneelle June Farlowille - yhä edelleen poikkeuksellinen tehtävä naiselle, puhumattakaan siitä millaisen sävyn Farlown sukulaisuus kadonneisiin koko retkelle antaa.
Farlown lisäksi kutsun suunnittelukokoukseen on saanut sekalainen joukko muita tutkimusmatkailusta kiinnostuneita, osa arktisten alueiden veteraaneja ja osa täysiä ummikkoja mitä tulee lumikentillä selviytymiseen. Jokaisella on kuitenkin oma syynsä haluta matkalle mukaan.
Näin ei koskaan käynyt.
Mikäli Jamie Farlow miehineen on menehtynyt, se merkitsee jo toista samaan perheeseen kohdistunutta tragediaa lyhyen ajan sisään. Vain joitakin vuosia aiemmin Farlown (ja tämän kaksoissisaren Junen) isä, legendaarinen tutkimusmatkailija James Farlown Sr katosi lumimyrskyssä kesken Etelämantereelle suoritetun tutkimusretken. Valtaosan muusta retkikunnasta onnistui tällöin niukasti pelastautua samalta kohtalolta.
Ikään kuin kahdessa turmiolliseksi osoittautuneessa yrityksessä ei olisi jo tarpeeksi, on joukko varakkaita kansalaisia halukas varustamaan kolmannen laivan. Näennäisesti retkikunnan tehtävänä on mennä ottamaan selvää Caeluksen ja sen miehistön kohtalosta, ja avustaa näitä pelastautumisessa jos suinkin mahdollista. Retkikunnan johtajan viittaa on soviteltu seikkailijana kunnostautuneelle June Farlowille - yhä edelleen poikkeuksellinen tehtävä naiselle, puhumattakaan siitä millaisen sävyn Farlown sukulaisuus kadonneisiin koko retkelle antaa.
Farlown lisäksi kutsun suunnittelukokoukseen on saanut sekalainen joukko muita tutkimusmatkailusta kiinnostuneita, osa arktisten alueiden veteraaneja ja osa täysiä ummikkoja mitä tulee lumikentillä selviytymiseen. Jokaisella on kuitenkin oma syynsä haluta matkalle mukaan.