Pelinteon inspiraatio
Terra Incognito on syntynyt pelinjohtajan suuresta rakkaudesta ja vuosia kyteneestä obsessiosta arktista tutkimusretkeilyä kohtaan, erityisesti sen menneessä muodossa.
Peli on ammentanut inspiraatiota ja juonielementtejä historiallisista teoksista, lainaten toisinaan aitoja tapahtumia, sääilmiöitä ja paikkakuvauksia fiktion tarpeisiin. Oikeista naparetkistä kertovan kirjallisuuden puolelta lukulistalla ovat olleet mm. Endurance (Alfred Lansing), The Worst Journey in the World (Apsley Cherry-Garrard) ja Madhouse at the End of the Earth (Julian Sancton). Akateemisempaa materiaalia ovat tarjonneet The Endurance: Shackleton’s Legendary Antarctic Expedition (Caroline Alexander), News at the Ends of the Earth: The Print Culture of Polar Exploration (Hester Blum) sekä The Spectral Arctic: History of Ghosts and Dreams in Polar Exploration (Shane McCorristine). Lisäksi aktiivisessa kuuntelussa on ollut hyvin suositeltava The Explorers Podcast ja erityisesti sen napa-alueiden kävijöistä kertovat jaksot.
Fiktion puolelta taas sellaiset sarjat kuin The Terror ja North Water, sekä kirja All the White Spaces (Ally Wilkes) ovat tarjonneet hahmo- ja tunnelmainspiraatiota.
Antarktiksen koluaminen ennen ja nykyään
Vuonna 1959 allekirjoitettiin poikkeuksellinen Antarktiksen sopimus, jolla kaksitoista maata ja maailman suurvaltiota Iso-Britanniasta Neuvostoliittoon ja Yhdysvalloista Japaniin sopi yhteisistä pelisäännöistä Etelämantereen suhteen. Sopimuksella poissuljettiin alueen sotilaallinen käyttö ja sitouduttiin ylläpitämään mantereella tapahtuvaa ihmistoimintaa ainoastaan tieteellisissä ja rauhanomaisissa hankkeissa. Sopimuksen on sittemmin ratifioinut 50 valtiota, mukaan lukien Suomi. Nykyään Etelämantereella operoi kansainvälinen tiedeyhteisö, joka tekee aktiivista yhteistyötä eri maiden tutkimuskeskusten välillä. Monet hankkeista keskittyvät tutkimaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia maapalloon ja erityisesti sen jäämassoihin.
1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Etelämanner ja sitä ympäröivät merialueet olivat kuitenkin nationalistisesti motivoituneen löytöretkeilyn näyttämö. Iso-Britannian ohella alueella vieraili retkikuntia mm. Ranskasta, Belgiasta, Saksasta, Japanista ja Uudesta-Seelannista. Mantereen kartoittamisen ja sen maamerkkien nimeämisen (joko retkikunnan jäsenten tai näiden sponsoreiden mukaan) ohella korostuneeksi tavoitteeksi muodostui 1900-alussa alueen maantieteellisen keskipisteen eli Etelänavan valloitus. Tosielämässä tämä teki monen muun yrittäjän jälkeen ensimmäisenä norjalainen Roald Amundsen retkikuntineen vuonna 1911. Viisi viikkoa myöhemmin Amundsenin vastustaja kilpajuoksussa navalle, englantilainen Robert Falcon Scott, raahautui viimein samalle leveysasteelle vain löytääkseen Norjan lipun liehumasta hangen yltä. Nujerrettu Scott ei kuitenkaan koskaan päässyt kotimaahan asti nuolemaan kirvelevän tappion haavoja, sillä paluumatkalla puhjennut lumimyrsky pysäytti jo valmiiksi vaivalloisen etenemisen ja jumitti pienen seurueen telttaan yhdeksäksi päiväksi. Vasta vuotta myöhemmin retkikunnan muut jäsenet löysivät teltan ja sen sisältä kylmään ja nälkään nääntyneet ruumiit jäähyväiskirjeineen. Paikka jonne Scott miehineen oli joutunut lopullisesti pysähtymään sijaitsi vain noin 20 kilometrin eli yhden päivämarssin päässä lähimmästä ruokakätköstä.
Scottin ryhmän kohtalo on vain yksi esimerkki monista Antarktiksella koetuista tragedioista. Mantereen kamaralla ja sen edustan merillä retkikunnat kohtasivat uskomattoman karuja olosuhteita pakkasen (sisämaassa talvisin alimmillaan -70 C), lumen, petollisten jäärailojen ja kuukausia kestävän läpäisemättömän kaamospimeyden muodossa. Riistaeläimiä (pingviinejä ja hylkeitä) oli etenkin talvisin vähän ja rakennusmateriaaliksi kelpaavia puita ei lainkaan; kaikki elämiseen tarvittava oli tuotava paikalle laivalla. Olosuhteiden ohella miehet taistelivat jatkuvasti omien mieltensä luomaa uhkaa vastaan - totaalinen eristys, loputon kaamos, nälkä ja kurjuus saivat monen psyykkeen ratkeamaan. Mikäli reissusta selvittiinkin takaisin sivistyksen pariin, haavat - henkiset tai fyysiset - jäivät vaivaamaan toisia pysyvästi. Osalla taas oli vaikeuksia sopeutua takaisin säntillisen yhteiskunnan arkeen. Tavalla tai toiselle jää jätti jälkensä.
Kaikkien kauhujen ohella arktinen tutkimusretkeily nautti kuitenkin suurta suosiota erityisesti brittiläisen kansan keskuudessa. Tieteellisillä meriiteillä oli toki arvostuksensa, mutta erityisesti purjehtimista valkoiseen tuntemattomaan pidettiin romanttisena ja kansallisylpeyttä herättävänä tekona, joka henki Britannian historiaa merenkäyntivaltiona. Napaseutujen maineikkaimpia ristiretkeilijöitä aateloitiin ja näiden matkoja (myös niitä kohtalokkaita) ihannoitiin. Arktinen villitys vallitsi niin yläluokan kuin tavallisten merimiesten keskuudessa. Monelle miehelle lähtö tuntemattomaan tarjosi jotakin poikkeuksellisen jännittävää, totaalisen irtioton arjesta ja sen puuduttavista rutiineista. Retkiltä odotettiin mainetta ja seikkailuja, veljeyttä ja vapautta - ja usein niitä kaikkia myös saatiin, joskin toisinaan kovalla hinnalla. Moneen nuo seudut kaivoivat koukkunsa tavalla jota ei ollut enää karistaminen ja samat nimet esiintyvätkin kerta toisensa jälkeen tunnettujen retkien miehistöluettelossa. Niin hirvittäviä kuin napaseudut osasivatkin olla, niin karua kuin niiden kauneus olikin, ne lumosivat lähtemättömästi.
Reflektio pelissä
Pelinjohtajana ja koulutukseltani kulttuurintutkijana olen kiinnostunut haastamaan brittiläiseen historialliseen löytöretkeilyyn usein liittyvät teemat imperialismista ja maskuliinisuudesta. Karusti yleistettynä aikalaiskertomuksissa jäinen pohjoinen ja etelä ovat miesten temmellyskenttää, paikka jossa pojat saavat olla poikia, ilman vaimojen läsnäoloa tai yhteiskunnan asettamia rajoitteita. Retkillä nostellaan maljoja ja lippuja hallitsijalle, annetaan parran kasvaa villinä ja pidetään kiinni isänmaahengestä vaikka kuoleman kynnyksellä. Jahka pahin laivastokuri on karistettu, ovat olosuhteet likaisia ja ahtaita, raastavia ja verisiä, täynnä kaikkea sellaista joka siivotaan myöhemmin pois muistelmista ennen niiden julkaisua. Varsinkin varhaisemmissa narratiiveissa arktinen löytöretkeily on teatteria, jonka näyttämö ei niinkään ole itse tapahtumapaikka jäätiköllä vaan se mitä kirjoissa ja päivällispöydissä reissusta myöhemmin kerrottaan.
Se mitä todella tapahtui ja mitä retkikunnan jäsenet aidosti kokivat kuuluu paljon harvemmille. Terra Incognitan fiktiivisessä maailmassa tämän kaiken pääsevät kokemaan muutkin kuin miehet.
Peli on ammentanut inspiraatiota ja juonielementtejä historiallisista teoksista, lainaten toisinaan aitoja tapahtumia, sääilmiöitä ja paikkakuvauksia fiktion tarpeisiin. Oikeista naparetkistä kertovan kirjallisuuden puolelta lukulistalla ovat olleet mm. Endurance (Alfred Lansing), The Worst Journey in the World (Apsley Cherry-Garrard) ja Madhouse at the End of the Earth (Julian Sancton). Akateemisempaa materiaalia ovat tarjonneet The Endurance: Shackleton’s Legendary Antarctic Expedition (Caroline Alexander), News at the Ends of the Earth: The Print Culture of Polar Exploration (Hester Blum) sekä The Spectral Arctic: History of Ghosts and Dreams in Polar Exploration (Shane McCorristine). Lisäksi aktiivisessa kuuntelussa on ollut hyvin suositeltava The Explorers Podcast ja erityisesti sen napa-alueiden kävijöistä kertovat jaksot.
Fiktion puolelta taas sellaiset sarjat kuin The Terror ja North Water, sekä kirja All the White Spaces (Ally Wilkes) ovat tarjonneet hahmo- ja tunnelmainspiraatiota.
Antarktiksen koluaminen ennen ja nykyään
Vuonna 1959 allekirjoitettiin poikkeuksellinen Antarktiksen sopimus, jolla kaksitoista maata ja maailman suurvaltiota Iso-Britanniasta Neuvostoliittoon ja Yhdysvalloista Japaniin sopi yhteisistä pelisäännöistä Etelämantereen suhteen. Sopimuksella poissuljettiin alueen sotilaallinen käyttö ja sitouduttiin ylläpitämään mantereella tapahtuvaa ihmistoimintaa ainoastaan tieteellisissä ja rauhanomaisissa hankkeissa. Sopimuksen on sittemmin ratifioinut 50 valtiota, mukaan lukien Suomi. Nykyään Etelämantereella operoi kansainvälinen tiedeyhteisö, joka tekee aktiivista yhteistyötä eri maiden tutkimuskeskusten välillä. Monet hankkeista keskittyvät tutkimaan ilmastonmuutoksen vaikutuksia maapalloon ja erityisesti sen jäämassoihin.
1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Etelämanner ja sitä ympäröivät merialueet olivat kuitenkin nationalistisesti motivoituneen löytöretkeilyn näyttämö. Iso-Britannian ohella alueella vieraili retkikuntia mm. Ranskasta, Belgiasta, Saksasta, Japanista ja Uudesta-Seelannista. Mantereen kartoittamisen ja sen maamerkkien nimeämisen (joko retkikunnan jäsenten tai näiden sponsoreiden mukaan) ohella korostuneeksi tavoitteeksi muodostui 1900-alussa alueen maantieteellisen keskipisteen eli Etelänavan valloitus. Tosielämässä tämä teki monen muun yrittäjän jälkeen ensimmäisenä norjalainen Roald Amundsen retkikuntineen vuonna 1911. Viisi viikkoa myöhemmin Amundsenin vastustaja kilpajuoksussa navalle, englantilainen Robert Falcon Scott, raahautui viimein samalle leveysasteelle vain löytääkseen Norjan lipun liehumasta hangen yltä. Nujerrettu Scott ei kuitenkaan koskaan päässyt kotimaahan asti nuolemaan kirvelevän tappion haavoja, sillä paluumatkalla puhjennut lumimyrsky pysäytti jo valmiiksi vaivalloisen etenemisen ja jumitti pienen seurueen telttaan yhdeksäksi päiväksi. Vasta vuotta myöhemmin retkikunnan muut jäsenet löysivät teltan ja sen sisältä kylmään ja nälkään nääntyneet ruumiit jäähyväiskirjeineen. Paikka jonne Scott miehineen oli joutunut lopullisesti pysähtymään sijaitsi vain noin 20 kilometrin eli yhden päivämarssin päässä lähimmästä ruokakätköstä.
Scottin ryhmän kohtalo on vain yksi esimerkki monista Antarktiksella koetuista tragedioista. Mantereen kamaralla ja sen edustan merillä retkikunnat kohtasivat uskomattoman karuja olosuhteita pakkasen (sisämaassa talvisin alimmillaan -70 C), lumen, petollisten jäärailojen ja kuukausia kestävän läpäisemättömän kaamospimeyden muodossa. Riistaeläimiä (pingviinejä ja hylkeitä) oli etenkin talvisin vähän ja rakennusmateriaaliksi kelpaavia puita ei lainkaan; kaikki elämiseen tarvittava oli tuotava paikalle laivalla. Olosuhteiden ohella miehet taistelivat jatkuvasti omien mieltensä luomaa uhkaa vastaan - totaalinen eristys, loputon kaamos, nälkä ja kurjuus saivat monen psyykkeen ratkeamaan. Mikäli reissusta selvittiinkin takaisin sivistyksen pariin, haavat - henkiset tai fyysiset - jäivät vaivaamaan toisia pysyvästi. Osalla taas oli vaikeuksia sopeutua takaisin säntillisen yhteiskunnan arkeen. Tavalla tai toiselle jää jätti jälkensä.
Kaikkien kauhujen ohella arktinen tutkimusretkeily nautti kuitenkin suurta suosiota erityisesti brittiläisen kansan keskuudessa. Tieteellisillä meriiteillä oli toki arvostuksensa, mutta erityisesti purjehtimista valkoiseen tuntemattomaan pidettiin romanttisena ja kansallisylpeyttä herättävänä tekona, joka henki Britannian historiaa merenkäyntivaltiona. Napaseutujen maineikkaimpia ristiretkeilijöitä aateloitiin ja näiden matkoja (myös niitä kohtalokkaita) ihannoitiin. Arktinen villitys vallitsi niin yläluokan kuin tavallisten merimiesten keskuudessa. Monelle miehelle lähtö tuntemattomaan tarjosi jotakin poikkeuksellisen jännittävää, totaalisen irtioton arjesta ja sen puuduttavista rutiineista. Retkiltä odotettiin mainetta ja seikkailuja, veljeyttä ja vapautta - ja usein niitä kaikkia myös saatiin, joskin toisinaan kovalla hinnalla. Moneen nuo seudut kaivoivat koukkunsa tavalla jota ei ollut enää karistaminen ja samat nimet esiintyvätkin kerta toisensa jälkeen tunnettujen retkien miehistöluettelossa. Niin hirvittäviä kuin napaseudut osasivatkin olla, niin karua kuin niiden kauneus olikin, ne lumosivat lähtemättömästi.
Reflektio pelissä
Pelinjohtajana ja koulutukseltani kulttuurintutkijana olen kiinnostunut haastamaan brittiläiseen historialliseen löytöretkeilyyn usein liittyvät teemat imperialismista ja maskuliinisuudesta. Karusti yleistettynä aikalaiskertomuksissa jäinen pohjoinen ja etelä ovat miesten temmellyskenttää, paikka jossa pojat saavat olla poikia, ilman vaimojen läsnäoloa tai yhteiskunnan asettamia rajoitteita. Retkillä nostellaan maljoja ja lippuja hallitsijalle, annetaan parran kasvaa villinä ja pidetään kiinni isänmaahengestä vaikka kuoleman kynnyksellä. Jahka pahin laivastokuri on karistettu, ovat olosuhteet likaisia ja ahtaita, raastavia ja verisiä, täynnä kaikkea sellaista joka siivotaan myöhemmin pois muistelmista ennen niiden julkaisua. Varsinkin varhaisemmissa narratiiveissa arktinen löytöretkeily on teatteria, jonka näyttämö ei niinkään ole itse tapahtumapaikka jäätiköllä vaan se mitä kirjoissa ja päivällispöydissä reissusta myöhemmin kerrottaan.
Se mitä todella tapahtui ja mitä retkikunnan jäsenet aidosti kokivat kuuluu paljon harvemmille. Terra Incognitan fiktiivisessä maailmassa tämän kaiken pääsevät kokemaan muutkin kuin miehet.